Turistipäälliköstä tuli ”kuninkaallinen kirpputorikauppias”

”Silloin urhea viimeinen mohikaani…” kuuluu kirpputoripöydän päällä olevasta transistoriradiosta. Pöydällä on messinkiä, lasia ja posliinia. Kostean suolainen tuoksu leijailee Tukholman Djurgårdenin rantaraitilla kulkevien ihmisten yllä tänä leutona heinäkuun päivänä. Pöydän takana seisoo yrittäjä itse, 75-vuotias Martin Ahlberg.

Martin toimi Waskia-hotellin johtajana Vaasassa hotellin kukoistuskaudella, kun sen käyttöaste oli maan korkein, ja on ollut myyntipäällikkönä Vasabåtarna-varustamossa, Silja Linen markkinointipäällikkönä sekä Suomen matkailupäällikkönä Ruotsissa. Nyt hän kutsuu itseään ”kuninkaalliseksi hovihankkijaksi”.

Ahlberg hymyilee veijarimaisesti ja nyökkää tavaroiden suuntaan.

– Minulla ei ole virallista kylttiä, mutta kylläkin sopimus kuningashuoneen kanssa. Tunnen olevani kuninkaallinen hovihankkija, hän sanoo pilke silmäkulmassa.

Djurgårdenilla Vasamuseetin ja Spritmuseumin välissä sijaitseva pienvenesatama huokuu kesäpäivän rauhallisuutta. Ahlberg nostaa ylpeänä esiin laivankellon ja vetää läppää; soinnikas messinkinen ääni leviää tuuleen.

– Upea esine Tukholmassa liikennöineestä hinaajasta. 100-vuotias kello on siis peräisin paikallisesta, Tukholman vesillä kulkeneesta aluksesta. Sen saa omakseen 300 eurolla, Ahlberg sanoo.

Hän löysi kellon samana aamuna Karlaplanin kirpputorilta matkalla kaupunkiin.

Neuvostonaamoja Dalaröstä

Yhdeltä pöydältä löytyy muutamia rannekelloja. Kyse ei ole mistä tahansa kelloista. Niissä on kunnon mekaaniset koneistot ja kellotauluissa entisten Neuvostoliiton johtajien kasvot. Hän esittelee Leninin, Stalinin ja Jeltsinin. Kellot hän on ostanut venäläisiltä turisteilta tai hankkinut Neuvostoliiton-matkoillaan. Ne ovat keränneet pölyä muutaman vuoden ajan kotikaapissa Dalarössä Tukholman saaristossa.

Nyt ne ovat myynnissä kirpputorilla ja vetävät puoleensa uteliaita katseita. Hinnat vaihtelevat 100 ja 150 euron välillä. Keski-ikäinen mies tutkii niitä tarkasti. Jeltsinin hinnaksi ilmoitetaan 750 kruunua (70 euroa), ja mies lupaa palata käteisen kanssa.

Nuori norjalainen purjehtijapariskunta ihastelee suomalaisia lasituotteita ja ostaa pari kynttilälyhtyä.

Ahlberg työskenteli vuosien ajan konsulttina. Hänen Tukholman Suomen instituutin tiloissa sijaitsevalla yrityksellään oli useita työntekijöitä.

– Pyöritin melko menestyksekästä matkailualan konsultointiyritystä. Pandemia koitui kuitenkin sen kohtaloksi, ja siinä vaiheessa olin sopivan ikäinen siirtyäkseni eläkkeelle.

Samoihin aikoihin Ahlberg perusti Wasa Retron – ja ympyrä sulkeutui Pohjanmaan osalta.

Myymälä hollantilaisessa veneessä

Kaikki alkoi siitä, kun hän osti 13 metriä pitkän hollantilaisen teräsveneen. Hän pohti, miten voisi kaupallistaa veneen, ja totesi, että Djurgårdsstrandenilla liikkui paljon ihmisiä. Hänen hyvä ystävänsä, joka pyöritti vierasvenesatamaa, antoi hänelle sataman parhaan venepaikan.

– Niinpä siirsin veneen tänne ja avasin siihen myymälän. Ihmisistä oli hauskaa päästä veneeseen tekemään ostoksia, Ahlberg kertoo.

Kun hänen satamaisäntänsä kuoli, hänestä tuntui turvallisemmalta asioida kuningashuoneen kuin sataman kanssa, joka ”ei voinut oikein hyvin”.

– Nyt makkarakauppias Pelle ja minä olemme ainoat, jotka saavat olla täällä kuninkaallisella alueella. Kuningas hallinnoi täällä kaikkea, joten meillä täytyy olla hänen kanssaan sopimus.

Djurgården kuuluu vuonna 1810 luodun kuninkaallisen määräämisoikeuden piiriin. Kyseessä on sopimus, joka antaa Ruotsin monarkille käyttöoikeuden useisiin kuninkaallisiin linnoihin sekä Kungliga Djurgårdeniin.

Unelma Merenkurkun sillasta

Ohikulkijat pysähtyvät Ahlbergin pöydän äärelle, kääntelevät tavaroita, kysyvät hintoja ja pohtivat ostamista. Keskustelu siirtyy rajojen yli työskenteleviin organisaatioihin ja Merenkurkun neuvoston hankkeisiin. Ahlberg muistelee, että kiinteää yhteyttä Merenkurkun yli on selvitetty useaan otteeseen. Hän näkee, että silta helpottaisi huomattavasti maiden välisiä yhteyksiä.

– Silta olisi luonteva ratkaisu, mutta en tiedä, onko sille tänä päivänä todellista tarvetta.

Kirpputorikauppias voi tavata Wallenbergin 

Ahlberg nostaa esiin Suomalais-ruotsalaisen kauppakamarin merkityksen yrittäjien välisenä sillanrakentajana. Hän on itse ollut yhdistyksen jäsen jo vuosien ajan. Hän korostaa, että organisaatio tarjoaa erittäin vahvan verkoston ja järjestää ”fantastisia tilaisuuksia”.

– Vaikka olisit pieni yrittäjä, voit mennä juttelemaan vaikutusvaltaisten yritysjohtajien, kuten Wallenbergien, kanssa. Ilman tätä verkostoa en itse onnistuisi saamaan tapaamista näin vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa.

Kauppakamarin toiminnan arvoa voi olla vaikea mitata suoraan rahassa, mutta Ahlberg tuntee sen merkityksen, sillä hänellä on ollut koko uransa ajan kytkös Suomeen.

– Yksi kauppakamarin ongelmista on se, että sen toiminnan arvoa on vaikea mitata rahassa. Sen aineetonta hyötyä ei oikein ymmärretä, mutta se on valtava niin suuressa kuin pienessä. Nykyään tuijotetaan sokeasti suoria myyntilukuja, mutta myynti kulkee usein kauppakamarin välityksellä luotujen kontaktien kautta. Ja nykyinen toimitusjohtaja, Kristiinankaupungista kotoisin oleva Kjell Skoglund, on mestari ihmisten yhdistämisessä.

Ahlberg hymyilee kirpputoripöytänsä ääressä.

– Olen mahdollisesti heidän pienin jäsenensä, mutta olen todennäköisesti yhtä tyytyväinen kuin suuret jäsenet. En hyödy nykyisessä toiminnassani samalla tavalla jäsenyydestäni kuin ennen, mutta kontakteja pystyn edelleen luomaan.

Ison kuvan kuvateksti: Yli 100 vuotta vanha laivankello on yksi Martin Ahlbergin arvokkaimmista esineistä.  

Kaikki kuvat: Mayvor Stagnäs.